Muistan, kun pari vuotta sitten istuimme isän kanssa keittiön pöydän ääressä ja katselin ulos lumenpeittämää pihaa. Pihan pihlajassa kävi suhina: ihmettelin jälleen kerran vanhempieni lintulaudalla käyvien tinttien määrää. Talitiaisia, sinitiaisia, hömötiaisia.
- Hei, onkos tuo kuusitiainen, kysyin isältä, joka oli 70-luvun lopulla tehnyt maisterintutkielmansa Turun yliopiston Ruissalon tutkimuspisteellä tiaisten talvisyömistä kolmena talvena kiikareilla tarkkaillen. (Kolmena! Kuka tällaista tutkimusta enää nykyään tekisikään!)
Isä tuskin vilkaisi lintulaudalle päin ja sanoi, että kuusitiainen on.
- Mistä sinä sen kerkesit muka nähdä, hädin tuskin käänsit päätä, eikä silmälasitkaan ole päässä, haha, haastoin tulkintaa.
- Sen näkee olemuksesta, totesi isä ja kääntyi kahvimukinsa puoleen, selkä hieman kumarassa.
Jäin tuijottamaan kymmenisen metrin päässä pihlajassa syömisensä rytmiin oksilta lintulaudalle ja takaisin liikkuvaa tinttiparvea. Se oli kuin sydämen liikkeen muoto: tintit piirsivät pyrähdyksillään sydämen laajenemista ja supistumista, kukin omalla vuorollaan laudalta auringonkukanjyvän napaten ja vanhan pihlajan oksistoon takaisin lentäen.
- Ai olemuksesta...
Isä oli lintuharrastuksensa aloittanut itse jo varhaisteininä. Suuressa sisarusparvessa vanhempi veli innosti mukaan luonnon tarkkailuun. Biologian ja maantiedon opettajan uransa aikana isä perusti myös työskentelemissään yläkouluissa ja lukioissa luontokerhoja. Varmasti vuosien aikana kunkin linnun olemus oli tullut tutuksi niin, ettei tarvinnut kuin vilkaista ja heti tiesi, mistä linnusta oli kyse.
- Milloinkas viimeksi on töyhtötinttejä näkynyt, jatkoin. Isä nosti katseensa ulos pihapihlajaan.
- Siitä on vuosikausia, vastasi isä.
Isä kuoli äkillisesti marraskuun alussa. Tässä samassa keittiössä. Isän sydän ei enää jaksanut.
Istun saman keittiönpöydän ääressä ja katselen taas lintuja, joita nyt isän puolesta ruokin silloin, kun täällä käyn.
Töyhtötiaispari yllätti minut joulukuun alussa. Ne ilmestyivät tiaisten talvisen sekaparven mukana lintulaudalle, ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Toivoa siis on tämän vaarantuneen, uhanalaiseksi luokitellun linnun kohdalla. Silläkin on oma olemuksensa, totesin. Jotenkin rohkea, suoraviivainen. Minulle tulee kaikista linnuista juuri töyhtötiaisesta eniten mieleen dinosaurukset, joista linnut polveutuvat – tai joita ne kuulemma ovat: "Linnut eivät ole vain polveutuneet dinosauruksista, ne ovat dinosauruksia", kirjoitti Hesari vuonna 2018. "Linnut ovat polveutuneet kauan sitten eläneiden dinosaurusten teropodi-alalahkosta, johon kuuluivat muun muassa hirmuinen Tyrannosaurus rex ja laumassa saalistanut, höyhenpeitteinen Deinonychus."
Kun katselee olemusta, katselee ikään kuin sisäisesti jotain sellaista, mitä ei silmä välttämättä näe. Sisäistä näkemistä kutsutaan myös kontemplaatioksi. Voin ihan kuvitella, minkälainen töyhtöpäinen lentävä dinosaurus tuonkin tintin taustalla on. Siinä se nyt napsii auringonkukan siemeniä.
Olen isältäni saanut oppia ehkä eniten juuri tästä ihmisen taidosta yhdistellä huumorilla erilaisia faktoja, harrastaa hullunkurista mielleyhtymähuumoria. Joskus huumorin värittämät mielleyhtymät avaavatkin uusia ovia omaan ajatteluun, työtehtäviin ja työn kehittämiseen, jopa mullistaviin innovaatioihin. Niitä nykyinen talousmaailmakin niin tuntuu kaipaavan ja vaativan, muttei oikein tiedä, miten niitä saisi lisää herutettua.
Toivon meille kaikille oppimisen ja opetuksen kysymysten parissa työskenteleville sellaista alkanutta vuotta, jonka aikana annamme itsellemme mahdollisuuksia ja aikaa myös pysähtymiseen, ihmettelemiseen, pohtimiseen ja olemusten katselemiseen – sekä uusien, mielikuvituksellisten mielleyhtymien sallimiseen. Tällaiset pysähtymiset ja mielikuvituksen sallimiset ovat keskeisiä työhyvinvoinnin, hyvinvoinnin, ajattelun ja kaikenlaisen kehittämisen näkökulmista.
Comments
Post a Comment