Burning Bright

THE (Times Higher Education) Digital Universities Europe 2023 -konferenssi järjestettiin Barcelonassa, Universitat Oberta de Catalunyassa, 23.-25.10.2023. Ohjelma sisälsi laajan valikoiman niin pedagogisia, digituen, e-oppimisen tuen kuin pedagogisen johtamisen näkökulmia. Ohjelmassa oli miellyttävä tasapaino ytimekkäitä keynote-puheita, puheenvuoroja ja paneelikeskusteluita, sekä hyviä taukoja ja aikaa verkostoitumiseen, esittelyständeihin tutustumiseen ja keskusteluun. Ennen kaikkea paikan ja ajan kokemus kampuksella sekä ohjelmakokonaisuus taide- ja kulttuuritutustumisineen tuntui elävöittävän holistiselta, ihmisen kokonaisvaltaisuuden huomioivalta. Myös moniäänisyydelle oli annettu tilaa. Merkillepantavaa oli humanististen ja ihmislähtöisten näkökulmien korostuminen sekä kriittiselle ja luovalle ajattelulle myönteinen ilmapiiri, joka ikään kuin vapaasti soljui Gaudín luonnon inspiroiman arkkitehtuurin tilojen, valojen ja äänien kautta digitaalisiin pohdintoihimme. Digipedagogi...

Olen viime aikoina tutustunut netin kautta muutamaan toimijaan, joiden työ perustuu mm. Stephen Porgesin (1995) polyvagaaliteoriaan eli käsitykseen siitä, kuinka kehomme sympaattinen ja parasympaattinen hermosto reagoivat stressaavissa, vaikeissa ja traumaattisissa tilanteissa, miten nämä kehon reaktiot vaikuttavat toimintakykyymme, kuinka kehon reaktioihin voi vaikuttaa ja omaa resilienssiään kehittää, sekä miten ymmärrys ja tietoisuus näistä kehon reaktioiden lainalaisuuksista pitäisi ottaa huomioon vaikkapa työyhteisöissä ja työotteissamme. Käsitteet traumatietoisuus ja traumainformoitu työote liitetään usein pelkästään lääkäreihin tai terapeutteihin tai suurempiin yhteiskunnallisiin ja maailmanlaajuisiin kriiseihin, kuten pandemioihin tai sotiin, tai henkilökohtaisiin kriiseihin, kuten onnettomuuteen, vakavaan sairastumiseen, läheisen kuolemaan tai koettuun väkivaltaan. Näin ymmärsin teeman itsekin, ennen kuin aloin tutustua asiaan tarkemmin. Itse asiassa tiivistäisin traumati...

Kuva: Ionan saari, Skotlanti. Kun jouduin muuntamaan kaiken opetukseni verkkoon vuosia sitten, ajattelin, että opettajan urani taitaa kohta riittää minulle. En pidä siis ollenkaan outoina OAJ:n teettämän kyselyn tuloksia , joiden mukaan jopa kuusi kymmenestä opettajasta alkoi harkita ammatinvaihtoa koronan etäopetuspakon aikana. Aiemmin blogissani olen kirjoittanut paradoksista , jonka kanssa olen paininut useita vuosia: Kuinka yhdistää kokemuksellinen, kehollinen, kokonaisvaltainen oppiminen digitaaliseen pedagogiikkaan. " Luulin, että verkkovälitteisyys veisi iäisesti yhä kauemmas pois inhimillisyydestä," kirjoitin.  En ole vielä löytänyt ratkaisua, vaikkakin ratkaisun palasia . On se edelleenkin paradoksi; enhän voi olla virtuaalisesti koskaan samalla tavalla läsnä kuin samassa huoneessa toisten ihmisten kanssa.  Mutta mystikkojen tavoin uskon pohdiskeluun, sisäiseen katselemiseen eli kontemplaatioon. Toisin sanoen, pohtiessani kahta toistensa vastakohdilta vaikuttavaa asi...

Kuva: Susanna Kohonen "Keho tietää joskus aivoja paremmin", otsikoi HS Viikko 09/2021.  "Kehon ja aivojen piilevän vuorovaikutuksen tutkimus on nousussa."   Kehotietoisuus, kehollinen tietoisuus, kehon muisti, kehoaisti.  Vielä vähän aikaa sitten näille olisi naurettu huuhaana. Samoin kuin jotkut edelleen nauravat draamakasvatuksen eli draamapedagogiikan tarpeellisuudelle ja tarpeelle saada Suomessakin draama perusopetuksen opetussuunnitelmaan omaksi aineekseen. Me draamaihmiset joudumme Suomessa edelleen argumentoimaan, että draama ei suinkaan ole "pelkää draamaa" eli näyttelemistä, vaan kokonainen ihmis- ja oppimiskäsitys: Luovuutta, kriittistä ajattelua, kokonaisvaltaisuutta, empatiataitoja, myötätuntotaitoja, ongelmanratkaisutaitoja, kehollisuutta. Kehoaisti välittää tietoa kehostamme, "omasta fysiologisesta olemisestamme", ja  kehoaistin välittämät viestit ovat todennäköisesti merkityksellisempiä "kuin ulkoinen tieto, erityisesti minuu...

Kävin hiihtämässä tänään ensimmäistä kertaa tänä vuonna.  Edellisestä kerrasta onkin vierähtänyt hetkinen! Kuva: Susanna Kohonen Kehoni tosin muisti kaiken. Myös sen jäkityksen, mikä jalkapohjiin tulee silloin, kun pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa taas hiihtää. Aina sama juttu, vaikka kuinka lämmittelisi ja venyttelisi ennen hiihtämistä. Kehomme ovat kuulemma viisaita. Muistavat kuulemma kaiken Muistaakohan kehoni sen, miltä tuntuu olla samassa kokoushuoneessa työkavereiden kanssa tai samassa luokkatilassa opiskelijoiden kanssa, kunhan sinne asti päästään! Miltä tuntuu se, ettei tarvitse ilmaisuaan ja olemistaan enää rajoittaa pelkkään ruutuun tai verkkoon. Miltä tuntuu lounastaa yhdessä työkavereiden kanssa, juoda kupponen teetä jutustellen ja valittaen ruuhkasta, pitkistä jonoista ja täyteen varatuista pöydistä. Ikävöin sitä. Olen jo aikalailla väsynyt pelkkään etätyöhön ja pelkkään verkossa tapahtuvaan vuorovaikutukseen työkavereiden ja opiskelijoiden kanssa. Ehdotank...

Kuva: Päivi Tauru. Suomenpystykorva Virkalan Kaarina eli Kaja Teams-palaverissa. *) Hee. Nyt pätkii. Ee kuulu. Laetappa mikki piälle. Kokkeile uuvvestaan. Joolu on tulossa, pitkä syksy takana, ja alakaapi jo väsyttee... joko piäsis ulos lummeen telemimmään! Kuva: Päivi Tauru. Suomenpystykorva Virkalan Kaarina eli Kaja Teams-palaverissa. *) Toivosin kuitenniin, että miunkin näkökulumastain mietittäissiin joskus etäpalavereita ja etäopetukssii. Esimerkiks en niä kaikkia värejä. Haestasin kyllä kaeken tosj hyvin, mutta netin kaatta ee sua vielä hajuja jaettua. Voe harmi. Ruutuakkii voep jakkaa, ja iäniä, no miksee sitten hajuja... suatikka makuja! Sitten on tosj vaekkeeta yrittää vuan istua ruuvvun iessä koko aejjan. Eehän siinä jaksais olla, paitsi emännän sylissä. Miusta emännän rapsutukset on paljon kivemppoo ko luentojen seurraamminen ruuvvulta. Ne silitykset jottain miulle kerttookin välittämisestä - luento, eepä juur. Eekö sitä nyt voes jotennii silittee sieltä netinkin kaa...

Meille opettajille on kerrottu jo pitkään, että opetusta pitäisi digitalisoida, siirtää virtuaaliseen ympäristöön. Tuosta vaan, ota käyttöön se ja tämä ohjelma, nämä digitaaliset alustat, loraus virtuaalisia oppimisympäristöjä, ripaus äppejä, hyppysellinen oppeja, sirottele sekaan laivstriimiä, hämmennä mukaan videoita, tallenna, editoi, jaa pilvestä, ai niin ja muista lisätä tekstitykset tai sitten ota videot pois hetimiten.    “Tiedosto ei aukea,” “Video ei toimi,” “Miksi en kuule mitään,” “En pääse kirjautumaan sivulle”. Error, error. Tyger! Tyger! burning bright... Hyppysellinen oppeja? Niitä on tosiaan tulvinut eri tuuteista koronakevään myötä. Best practices, hyviä malleja, tsekkaa nämä viisi keinoa verkkovälitteisen opetuksen sujumiseksi, lue nämä yhdeksänkymmentäviisi virtuaalisuuden katedraalin oveen naulattua online-teesiä, hei plagioiko opiskelijasi ja huijaako etätenteissä - tässä sulle algoritmiä ja valvontakamerapalvelua. Paljasta pinnarit: kysy yllättäviä yk...

Kuva: Susanna Kohonen. St.Columba's Bay, Ionan saari , Iso-Britannia.   Jatulintarha mietiskelykävelyä varten. Kuinka osuvaa, että blogini aloituspäivä sattuukin maailman mielenterveyspäivän yhteyteen. Useita vuosia sitten ymmärsin ja hyväksyin, että opettajan työni ei enää koskaan olisi samankaltaista kuin aiemmin. Mietin pitkään ja hartaasti, haluanko jatkaa enää opetusalalla. Koska halusin, pohdin, kuinka tekisin työni jälleen itselleni mielekkääksi. Nimittäin noin 80% opetustyöstäni muuntui etä- ja monimuoto-opetukseksi. Minulta, joka uskon vuorovaikutukseen, kokemukselliseen oppimiseen, toiminnallisiin työmuotoihin - toisin sanoen ihmisten välille muodostuvaan yhteyteen ja sen taikaan. Se ei mitenkään voi syntyä, niin ajattelin, virtuaalisissa ja digitaalisissa ympäristöissä. Halusin olla holistinen. Opetustyö muuttui yksinään tietokoneen ruudun ääressä puurtamiseksi. Niska ja hartiat jumittivat, rannekanavat eivät tykänneet, iskiaskin iski. Ennen kaikkea mielenmaisemani s...