Virtuaalisia opettajuuksia, ristipistotauluja ja maailman mielenterveyspäiviä

Kuva: Susanna Kohonen. St.Columba's Bay, Ionan saari, Iso-Britannia. Jatulintarha mietiskelykävelyä varten.

Kuinka osuvaa, että blogini aloituspäivä sattuukin maailman mielenterveyspäivän yhteyteen.

Useita vuosia sitten ymmärsin ja hyväksyin, että opettajan työni ei enää koskaan olisi samankaltaista kuin aiemmin. Mietin pitkään ja hartaasti, haluanko jatkaa enää opetusalalla. Koska halusin, pohdin, kuinka tekisin työni jälleen itselleni mielekkääksi. Nimittäin noin 80% opetustyöstäni muuntui etä- ja monimuoto-opetukseksi. Minulta, joka uskon vuorovaikutukseen, kokemukselliseen oppimiseen, toiminnallisiin työmuotoihin - toisin sanoen ihmisten välille muodostuvaan yhteyteen ja sen taikaan. Se ei mitenkään voi syntyä, niin ajattelin, virtuaalisissa ja digitaalisissa ympäristöissä. Halusin olla holistinen.

Opetustyö muuttui yksinään tietokoneen ruudun ääressä puurtamiseksi. Niska ja hartiat jumittivat, rannekanavat eivät tykänneet, iskiaskin iski. Ennen kaikkea mielenmaisemani saivat synkkiä sävyjä.

Että tämmöistäkö tämä kehollisuus olisi opetustehtävissäni tästä lähtien, mietin. Tämmöistäkö tarjoan myös opiskelijoille - niskajumeja, rannekipuja, ruutuun tuijottamista. Digitaalista yksinäisyyttä pimenevissä illoissa, ahdistushirviön ilmaan kohoavia päitä viisi minuuttia ennen kalmanlinjaa.

Kaikessa digitaalisuudessakaan emme voi emmekä saa jättää huomiotta ihmistä. Ihmistä! Ihmisen yhteyttä toiseen ihmiseen. Tästä olen saanut voimaannuttavan kokemuksen Sean Michael Morrisin ja Jesse Stommelin perustamassa Digital Pedagogy Lab -koulutuksessa, johon osallistuin kuluneena kesänä, sekä heidän omasta asennoitumisestaan ja kirjoituksistaan. 

DigPedLab oli myös koronaviruksen vuoksi joutunut siirtymään kokonaan verkkovälitteiseksi. Niin mielenkiintoista kuin puhujien, työpajojen ohjaajien ja muiden osallistujien kanssa olisi ollut tavata ja keskustella paikan päällä, otimme kaiken irti verkkovälitteisyydestä. En voinut kuin ihailla tapaa, jolla DigPedLab oli suunniteltu ja toteutettu. Mikäli muistan oikein, osallistujia oli noin 500 kahdeltakymmeneltä eri aikavyöhykkeeltä. Sain osallistua voimaannuttaviin ja itselleni merkityksellisiin keskusteluihin, vaihtaa ajatuksia ja verkostoitua niin synkronisesti kuin asynkronisestikin.

Visioni ja tavoitteistani paradoksisimmalta vaikuttava on ollut vuodesta 2011 saakka digitaalisuuden, osallistavuuden ja kokemuksellisuuden yhteensovittaminen siten, että sekä opiskelijat että minä olemme osallisina aidoissa ja merkityksellisissä kohtaamisissa, jotka oppimisprosesseissamme muovautuvat kokonaisuuden kokemuksiksi. 

Ilman aitoja ja merkityksellisiä kohtaamisia sekä välittämisen ja empatian ilmapiiriä  en jaksaisi itsekään jatkaa täysin verkkovälitteisissä ympäristöissä – miten voisin siis muuta edellyttää opiskelijoiltakaan. 

Voimaannuttavin opiskelijapalaute, jonka olen saanut, on: ”Kurssin aikana opiskellut teemat, elämä ja työelämä eivät olleet irrallaan toisistaan”. Taidan tehdä siitä ristipistotaulun työpisteeni viereiselle seinälle. Sitten jaksan itsekin eteenpäin. Tuntuu siltä, että epäonnistun usein, mutta joskus sentään onnistunkin.

********************

Lukusuositus:

Critical Digital Pedagogy: A Collection. 2020. Edited by Jesse Stommel, Chris Friend, and Sean Michael Morris. Washington, D.C.: Hybrid Pedagogy Inc.